Sarkasen Wilhelm

Nyt päästään tämän blogin päätähteen eli Vilppuun! 

Vilppu on 2012 toukokuussa syntynyt Irlannin cob ruuna. Korkeutta tälle irlantilaiselle miehelle on kertynyt 150cm ja painoa aböyt 600kg. Talvisin Vilppu kasvattaa viikset. Mun omissa kuvitelmissa Vilppu omaa irlantilaisen aksentin, ja sen takia muiden laumakavereiden on vaikea sitä välillä ymmärtää. Onneksi Vilpulla on kuitenkin paras kaveri, suomenhevonen Antti. Antti on sillälailla hellyyttävällä tavalla vähän hölmö. Semmonen maalaisjuntin irvikuva. Se joka heiluttelee puolenmetrin jelly jortikkaansa taustalla kun yritän ottaa Vilpusta edustuskuvia. Jos Antti olis ihminen, niin sillä olis aina kumisaappaat jalassa ja valmetin lippis päässä. Siis aina. Myös vaimon kanssa vällyjen välissä. Mutta onneks Antti on hevonen. Ei tarvi eukkojen nalkuttaa kumisaappaista. No, jokatapauksessa nää kaksi; irkku ja suomalainen sopii toisillensa hyvällä tavalla. "Ei sillälailla homolla tavalla" korjais Antti.

Aina ei kuitenkaan Vilpun elämä ole ollu ihan ruusuilla tanssimista. Vilppu menetti emänsä 2 kuisena, ja kasvatin omien sanojen mukaan, Vilppu ei vaan ikinä sopeutunut taloon. Ei halunnut olla missään yhteistyössä isäntä väen kanssa ja teki mielipiteensä hyvin selväksi näyttämällä ahteriansa kaikille. Tälläinen Vilppu oli myös mulle tullessa. Huolestunut, pelokas, arka, eikä luottanut ihmiseen. Hän teki sen hyvin selväksi myös minulle. Ensimmäiset 2kk menikin metsästäessä Vilppua tarhasta. Aluksi se oli ihan hauskaa, ajattelin että jo notta on hevosella huumorintajua! Mutta jossain vaiheessa muistan miettineeni tarhassa kivellä istuskellessani että onkohan se jotenkin rikki. Tosi kiva, mulla on upouus heppa, ja se ei toimi. Vähän sama kuin ostais uuden mersun (hehehe, niitähän saa aina olla korjaamassa)! Ja niinhän se olikin. Mun upouus valkoinen rinsessaratsu oli rikki. Kuka sen oli rikkonut ja miten, se jääköön pimentoon, mutta jotainhan siinä oli alettava tekemään. Onneksi meidän talliporukka on täynnä outoja tyyppejä. Semmosia heppahippejä. Siellä kaikki elää sulassa sovussa. Hevoset kulkee pihalla vapaana. Ei oo ylimääräistä stressiä, ei hälinää. Kaikilla on oma paikkansa. Mä tunsin heti kuuluvani tähän vähän kummalliseen sakkiin. Sain paljon neuvoja ja aloinkin kokeilemaan, että kuinka tässä käy. Parin kuukauden työskentelyn jälkeen, mulla on ollut hevonen, joka tulee juoksien mua portille vastaan. Tää oli se hetki joka sai mut ymmärtämään, kuinka tärkeää on kommunikoida sen eläimen kanssa ja oppia tuntemaan millainen persoona hän on. Mitkä ovat hänen tarpeensa, tapansa toimia, mikä on ok ja mikä ei. Olla johtaja ja kertoa että kaikki on hyvin ja kyllä me susta vielä tehdään kelpo polle. Ja kelpo polle siitä on tullutkin! ❤ 

Kiitos kun luit!

Nelli & Vilppu