Energiaa!

Josko me vihdoin päästäisiin ihan asiaankin! Tässä kirjoituksessa haluaisin käydä läpi energiatasoja.


Silloin kun meille tuli ensimmäinen ongelma vastaan, eli se että Vilppu ei antanut tarhassa kiinni, eikä lähtenyt hommiin mielellään, oli minulla vähän peiliin katsomisen paikka. Olin ostanut hevosen, ja alkanut heti vaan "reenaan täysiä"! Tarkoituksena että ens kesänä kisakentille ja ties mitä. No se olis oikeestaan ollu sama asia, kun olisin toivonut että Vilpulle kasvais kaunis sarvi otsaan ja siivet selkään.. Toissaltahan sille kasvokin, järkyttävän kokonen lerssi keskelle naamaa aina kun olis tarvinnu jotakin tehdä. Oli siis aika miettiä ratkaisua.

Nyt kun jälkikäteen mietin, on meidän suhteemme vahvistunut eniten kahdella eri ajanjaksolla. Ensimmäisen kerran, kun lopetin ratsastamisen ja aloin miettiä ratkaisua tähän kiinnianto ongelmaan ja toisen kerran nyt kun olin raskaana, enkä päässyt selkään möhömahani kanssa puoleen vuoteen. Mikä siinä sitten oli erilaista? Energiataso. Eli kun hevosta lähestytään, on aina joku missio. _Täytyy_ mennä ratsastamaan, _täytyy_ osallistua valmennuksiin yms.yms. Kaikki nämä nostavat meidän energiatasoja. On jännitystä uudesta valmentajasta, innostusta ratsastustunnista jne. Eli kaikki tekeminen hevosen ympärillä perustuu vain ja ainoastaan omaan tekemiseen --> kehittyä ratsastajana. Siinä vaiheessa kun jätetään oma kehitys ja pistetään oma napa piiloon, päästään siihen mistä kaikki tulisi aloittaa. Tutustu hevoseen. Mene hakemaan se ilman pakkoa tehdä yhtään mitään. Vie hevonen kävelylle maastakäsin, jumppaa maastakäsin, rapsuttele, harjaa, ihan mitä vaan, mistä hevonen nauttii. Ole osana laumaa ja mene tarhaan vaan hengaileen. Se että olet läsnä, merkitsee hevoselle paljon. Anna hevosen lähestyä sinua ja kun se tekee sen, poistu paikalta. Laita riimu muuten vaan päähän, viemättä hevosta mihinkään. Yhtäkkiä sitä huomaa ettei saa tarhassa hetkenkään rauhaa. Niitä saa hätyytellä ympäriltä. Jokainen olis lähdössä juuri sun mukaan. Eli energiataso mikä on ratsastamaan lähdössä on hyvin erilainen, kuin muuten vaan yhdessä olossa. Siinä vaiheessa kun suhde on hyvä, voi ruveta ratsastamaan, se on hevoselle myös mieleistä tekemistä sen oman lempi-ihmisen kanssa. Hevonen on äärimmäisen fiksu lukemaan ihmistä. Äänenpainoa, elekieltä, tunnelmaa, joten se on ihmisen tehtävä oppia myös lukemaan hevosta.

Siinäpä mietittävää illaksi! Kiitos kun luit!
Heppahippi & Vilppu kuittaa.

Sarkasen Wilhelm

Nyt päästään tämän blogin päätähteen eli Vilppuun! 

Vilppu on 2012 toukokuussa syntynyt Irlannin cob ruuna. Korkeutta tälle irlantilaiselle miehelle on kertynyt 150cm ja painoa aböyt 600kg. Talvisin Vilppu kasvattaa viikset. Mun omissa kuvitelmissa Vilppu omaa irlantilaisen aksentin, ja sen takia muiden laumakavereiden on vaikea sitä välillä ymmärtää. Onneksi Vilpulla on kuitenkin paras kaveri, suomenhevonen Antti. Antti on sillälailla hellyyttävällä tavalla vähän hölmö. Semmonen maalaisjuntin irvikuva. Se joka heiluttelee puolenmetrin jelly jortikkaansa taustalla kun yritän ottaa Vilpusta edustuskuvia. Jos Antti olis ihminen, niin sillä olis aina kumisaappaat jalassa ja valmetin lippis päässä. Siis aina. Myös vaimon kanssa vällyjen välissä. Mutta onneks Antti on hevonen. Ei tarvi eukkojen nalkuttaa kumisaappaista. No, jokatapauksessa nää kaksi; irkku ja suomalainen sopii toisillensa hyvällä tavalla. "Ei sillälailla homolla tavalla" korjais Antti.

Aina ei kuitenkaan Vilpun elämä ole ollu ihan ruusuilla tanssimista. Vilppu menetti emänsä 2 kuisena, ja kasvatin omien sanojen mukaan, Vilppu ei vaan ikinä sopeutunut taloon. Ei halunnut olla missään yhteistyössä isäntä väen kanssa ja teki mielipiteensä hyvin selväksi näyttämällä ahteriansa kaikille. Tälläinen Vilppu oli myös mulle tullessa. Huolestunut, pelokas, arka, eikä luottanut ihmiseen. Hän teki sen hyvin selväksi myös minulle. Ensimmäiset 2kk menikin metsästäessä Vilppua tarhasta. Aluksi se oli ihan hauskaa, ajattelin että jo notta on hevosella huumorintajua! Mutta jossain vaiheessa muistan miettineeni tarhassa kivellä istuskellessani että onkohan se jotenkin rikki. Tosi kiva, mulla on upouus heppa, ja se ei toimi. Vähän sama kuin ostais uuden mersun (hehehe, niitähän saa aina olla korjaamassa)! Ja niinhän se olikin. Mun upouus valkoinen rinsessaratsu oli rikki. Kuka sen oli rikkonut ja miten, se jääköön pimentoon, mutta jotainhan siinä oli alettava tekemään. Onneksi meidän talliporukka on täynnä outoja tyyppejä. Semmosia heppahippejä. Siellä kaikki elää sulassa sovussa. Hevoset kulkee pihalla vapaana. Ei oo ylimääräistä stressiä, ei hälinää. Kaikilla on oma paikkansa. Mä tunsin heti kuuluvani tähän vähän kummalliseen sakkiin. Sain paljon neuvoja ja aloinkin kokeilemaan, että kuinka tässä käy. Parin kuukauden työskentelyn jälkeen, mulla on ollut hevonen, joka tulee juoksien mua portille vastaan. Tää oli se hetki joka sai mut ymmärtämään, kuinka tärkeää on kommunikoida sen eläimen kanssa ja oppia tuntemaan millainen persoona hän on. Mitkä ovat hänen tarpeensa, tapansa toimia, mikä on ok ja mikä ei. Olla johtaja ja kertoa että kaikki on hyvin ja kyllä me susta vielä tehdään kelpo polle. Ja kelpo polle siitä on tullutkin! ❤ 

Kiitos kun luit!

Nelli & Vilppu

Esittely

Sain idean ruveta kirjoittamaan blogia. Ihan vaan päiväkirjana itselleni yhteisestä matkasta, yhden parhaimman ystäväni kanssa. 

Jos kuitenkin joku näitä eksyy lukemaan, saati tekstini saavat jonkunnäköistä reaktiota lukijassa, niin mahtavaa, olen onnistunut!

Ensimmäisessä julkaisussani, haluaisin kertoa hieman itsestäni. Olen 26-vuotias äiti-ihminen kahdelle alle metrin mittaselle tapille. Olen avovaimo, sekä taiteen alan yrittäjä. Olen maalaisjuntti ja rehupuntti, täydestä sydämestäni. Kuulun siihen selittämättömään ihmisryhmään, joka olisi valmis laittamaan kaiken vapaa-aikansa (ja rahansa) näihin nelijalkaisiin kanssaeläjiin, jotka kantavat useimmiten lempinimeä "perkele" ja "voivittusaatana". 

Vaikka olen koko elämäni touhunnut hevosten parissa, vasta 2016 joulukuussa sain AHAA -elämyksen. Silloin ostin ensimmäisen oman hevoseni, irlannin cob ruuna Sarkasen Wilhelmin eli Vilpun. Vaikka olin kuinka päättänyt rauhassa käydä katsomassa eri vaihtoehtoja, etsiä sitä "valmista pakettia", tätiratsua, vähän vanhempaa luottopollea, päädyin ensimmäiseen epämääräisen 4-vuotiaaseen tupsujalkaan, joka olisi näyttänyt mulle karsinan takanurkasta keskisormea, jos hänellä sellainen olisi ollut. Jostain kumman syystä tässä tyypissä oli kuitenkin sitä jotain, (ehehe, muukin kuin ylimääräisen jännityksen tarve elämääni) ja ensimmäisen ratsastuskerran jälkeen tämä "haistakaa paska" asenteella varustettu teinipoika painoi päänsä mun syliin ja sen jälkeen se oli menoa. Tän mä otan!

Siitä hetkestä alkoi meidän yhteinen matka. Tänä aikana mä olen oppinut hevosista enemmän kun koko 20 vuodessa, mitä olen hevosten kanssa harrastanut. Tämä saikin mut ajattelemaan ja kyseenalaistamaan koko hevosalaa. Hevonen on meille urheiluväline, ja niin sitä myös kohdellaan. Tämän kahden vuoden yhteiselon aikana mä olen saanut huomata, etten mä ole tiennyt hevosista loppujen lopuksi paljon mitään. En ole osannut olla johtaja, ystävä, tai kertoja. Ennenkaikkea en ole osannut kuunnella. Tämä nuori hevosen alku, on opettanut mulle kuinka näitä kaikkia asioita ollaan. Pitkälle ollaan jo monessa päästy, mutta matkaa on vielä kilometri tolkulla. Tämän blogin tarkotus on jakaa sitä iloa, kun oppii kommunikoimaan ilman sanoja toisen kanssa. Ja samalla seurata meidän taivalta ihan alusta siihen mihin ikinä päädytäänkään. 

#äänetönkommunikaatio #hiljainenystäväni #hevosmiestaidot

Kiitos kun luit!

Nelli & Vilppu